48. House of the Dead (2003)

En katso kauhuelokuvia. Ikinä. En ainakaan vapaaehtoisesti. Enkä ainakaan yksin.

Paitsi nyt. Uwe Böllin ohjaama House of the Dead on luokiteltu kauhuksi. Kyseessä on elokuvaversio samannimisestä videopelistä. Pienen taustatutkimuksen jälkeen on tosin todettava, että siteet videopelin ja elokuvan välillä ovat hyvin löyhät. Yhteistä ovat zombiet, mutta siihen se pitkälti taitaa jäädäkin.

Juoni on seuraavanlainen: ryhmä opiskelijoita saapuu saarelle reiveihin. Saarella on kuitenkin zombieita jotka hyökkäävät reivikansan kimppuun. Eloonjääneitä on kourallinen ja kauhugenren mukaisesti he kuolevat yksi kerrallaan. Päähenkilöitä ovat Rudy, tämän ex-tyttöystävä Alice, Simon, Karma, Greg, Cynthia, Salish, Kapteeni Kirk, Jordan Casper, Liberty ja leffan pääpahis Castillo.

Castillo on siis espanjalainen pappi, joka muinoin karkoitettiin kotimaastaan. Castilloa kuljettanut laiva ei milloinkaan päässyt päämääräänsä, Castillo päätyi saarelle ja alkoi luomaan zombieita. Vaihtamalla ruumiinosiaan hän itse pysyy hengissä eläen näin ikuisesti. Castillo on kokeissaan kehitellyt zombieveren, seerumin, joka herättää kuolleet henkiin.

Elokuvasta kyllä huomaa, että se ainakin yrittää pohjautua videopeliin. Ajoittain kohtauksen vaihtuessa näytetään välähdys videopelissä tapahtuvasta zombien lahtaamisesta tai veri valuu kuvan yli. Lisäksi monet kohtaukset ovat hyvinkin pelimäisiä. Aluksi zombeja pelkäävistä hahmoista tulee tiukan paikan tullen kylmäpäisiä taistelijoita, joiden jokainen kuti osuu ja joiden ammukset tuntuvat kestävän ikuisesti zombien vyöryessä kohti joka suunnalta. Lisäksi hahmot osaavat yhden jos toisenkin turpaan veto-liikkeen. Filkassa on myös paljon räjähdyksiä. Asearsenaali on muutenkin vakuuttava: dynamiittia, käsikranaatteja, pistooleja ja haulikkoja, löytyypä yksi viidakkoveitsikin.   

Merkillepantavaa: zombiet eivät ole tyhmiä. Ne eivät juokse suunapäänä päin ja yritä vain purra ja tappaa. Sen sijaan osa kantaa kirvestä tai muuta kättä pidempää ja hallitsevat kehonsa. Osa nimittäin yrittää pääasiassa ensin lyödä, nyrkillä, kirveellä tai vastaavalla, sen sijaan että hyppäisi suu auki kurkkuun kiinni. Tarkoitus on tappaa, ei syödä aivoja.  

Lopussa elossa ovat enää Rudy ja Alicia ja seuraa eeppinen miekkataistelu Rudy&Alice vs. Castillo. Castillo tyrmää Rudyn, surmaa Alician ja Rudy lyö Castillolta kirveellä pään irti. Ja veri roiskuu. Castillon pää ja ruumis jäävät elämään. Viimeisillä voimillaan Alicia nousee ylös ja murskaa Castillon pään. Varsin kunnioitettava suoritus jos on hetki sitten saanut miekan palleaansa. Veri ei valu. Mutta mitäs pienistä. Lopussa helikopteri saapuu pelastamaan Rudyn ja Alician. Rudyn kertojaääni antaa ymmärtää, että hän on antanut Alicialle zombieseerumia pitääkseen tämän hengissä. Lupailee jatko-osaa, joka tehtiinkin vuonna 2005.

Elokuva jätti hieman hämilleen. En oikein osaa sanoa, kenelle leffa oikeastaan on suunnattu. Kauhuelokuvana sen kuvittelisi vetoavan kyseisen genren faneihin, mutta vaikea uskoa, että joku olisi tästä suuria kicksejä saanut. Löyhät yhtymäkohdat House of the Dead-peliin tuskin ovat saaneet videopelin pelaajia leffaa ylistämään, mutta vaikea kuvitella, että muutkaan katsojat tästä olisivat jotain irti saaneet.

Ohjaajasta vielä sen verran, että ainakin Wikipedian mukaan (antiakateeminen lähde, mutta ajaa asiansa tämän blogin kohdalla) House of the Dead on yksi harvoista Böllen elokuvista, joka on tuottanutkin jotain. 

Haluan sanoa House of the Deadista enää vain tämän. What not to do in case of zombies-ohjeistus saa elokuvan myötä uuden kohdan: älä lähde saarelle reivaamaan.

70. Vaippahousut vauhdissa (1999)

Voi luoja.

Kuvittelin, että Superbabies: Baby Geniuses 2 olisi ollut jatko-osan ominaisuudessa pahempi. Nyt en enää osaa sanoa. Siinä mielessä elokuva veti pohjalukemat, että Itä-Saksan ja kommareiden sekoittaminen sellaiseen elokuvaan nyt on vaan aika outoa ja täten luonnollisesti huvittavaa.

Baby Geniuses-osilla on vain joitain yhtymäkohtia. Suurin tekijä on luonnollisesti puhuvat 1-2-vuotiaat joiden kieltä aikuiset eivät ymmärrä. Elokuvassa Dan yrittää päästä selville vauvakielestä ja ajoittain sitä ymmärtääkin. Tiedetyypit Elena ja Heep yrittävät samaa, luodakseen tulevaisuuden johtajia - ja vähän heitä ohjaillakseen. Keskiössä ovat kaksoset Sly ja Whit, joista toinen on elänyt elämänsä Elenan hallinnoimassa BabyCo-laboratoriossa muutaman muun vauvaneron kanssa. Whit taas on elänyt tavallista perhe-elämää. Tiet kohtaavat kun Sly pakenee labrasta ja Elenan kätyrit nappaavat Slyn sijasta Whitin.

Suunnitelmat menevät pieleen kuten aina ja Elena yrittää paeta Liechtensteiniin vauvojen kanssa. Kaksostelepatian avulla Sly saa tästä tiedon ja valjastaa muut Danin ja Robinin luona olevat vauvat avukseen. Hypnoosin avulla vaippahousut saavat kyydin BabyComiin, nöyryyttävät Elenan kätyreitä ja yrittävät pelastaa Whitin ja muut vauvanerot. Elena pääsee melkein pakoon helikopterilla Whit mukanaan, mutta poliisit saapuvat paikalla viime tingassa - tosin eivät lapsikaappauksen vaan pommiuhkauksen tähden. En kerro juonesta nyt enempää, katsokaa elokuva ja ottakaa itse selvää. Sen verran voin sanoa että oh my.

 Perhekomediaksi tarkoitettu elokuva sisälsi yllättävän paljon pehmoväkivaltaa. Toki on hauskaa katsella, miten tietokoneen avulla 2v vauvat laitetaan nakkelemaan aikuisia vesialtaisiin jne. mutta kukkahattutätinäkökulmasta nyrkit heiluivat aika paljon.

Kyseessä on, no, outo elokuva. Suorastaan hämmentävä. En oikein tiedä, miten muutenkaan kuvailla kyseistä tekelettä. Sen verran täytyy verrata jatko-osaan, että ensimmäisen osan käsikirjoitus vaikuttaa jollain tapaa "paremmin" tehdyltä. Toimiihan paha tiedemiesnainen vs viattomat lapset hieman paremmin kuin iso paha kommariveli vs ikuisesti lapsena pysyvä veli. Ehkä.

Kyllä tästä naurut irti saa. Paljon epäuskoisia pyrskähdyksiä ja wtf-hekotteluja. Katson tämän elokuvalle eduksi, nyt kun on Bottom-leffoista kyse. Filkka on absurdi, hämmentävä, härö, outo ja [insert lisää kuvailevia sanoja tähän]. En laittaisi tätä välttämättä kategoriaan "niin huono että hyvä", mutta lähelle päästään. Olen ehkä hieman ihmeissäni siitä, että sijoituksena on vasta 70. mutta kenties tämäkin johtuu siitä, että tässä elokuvassa oli jotain yritystä. Baby Geniuses 2:ssa taas, no, yritystä oli, mutta.

Ei. Nyt lopetan. Katsokaa molemmat. Nämä wtf-kokemukset haluan jakaa muiden kanssa.

32. Crossover (2006)

Täytyy sanoa, että Crossover oli pieni yllätys. Elokuva ei varsinaisesti vaikuttanut niin järkyttävän huonolta. Mutta jokin vain ei toiminut.


Elokuva kertoo Detroitilaisista ystävyksistä, joilla molemmilla on varsin intohimoinen suhde koripalloon. Päähenkilö, Tech, toivoo pääsevänsä ammattilaistasolle pelaamaan, kaveri Noah taas on luonnonlahjakkuus, jota underground-streetbasket-pelejä pyörittävä Vaughn yrittää kaikin keinoin saada tämän mukaan ammattilaispeleihin. Noah taas ei ammattitason pallon pomputtelu kiinnosta vaan hän haluaa lääkäriksi. Lyödään päälle pari tyttöä, pari muuta joukkuetoveria, vastustajajoukkue ja moottoripyörä, niin meillä on juoni.


Tässä vaiheessa täytynee selventää, että elokuva kertoo siis, yllätys yllätys kun koripallosta on kyse, tummaihoisista nuorista. Mukana on siis runsaasti gangsta-slangia (tähän hätään en keksi parempaa saati poliittisesti korrektimpaa nimitystä) ja rentoa ruumiinkieltä. Kyseisen elokuvan katsominen oli sinänsä kokemus, että harvoin olen katsonut filkkoja jotka keskittyvät näin vahvasti afroamerikkalaiseen kulttuuriin. Näin valkoihoisena länsimaisena naisena (sukupuolentutkimus on aivopessyt sen verran, että paikannan itseni suhteessa käsiteltävään aiheeseen) tarttumapintaa on vaikea saada.

En voi siis oikein sanoa, oliko slangi ja muu härpäke vedetty hieman yli vai ei - koska en todellakaan tiedä. Merkillepantavaa on, että pois oli jätetty kokonaan mustien ja valkoisten vastakkainasettelu - valkoihoisia henkilöitä ei elokuvassa näkynyt oikeastaan lainkaan, lukuun ottamatta tietysti kadulla käveleviä statisteja. Ehkä siinä piilee syy, miksi elokuvaa oli hieman outo katsoa - olen liiaksi tottunut siihen, että mukaan tuodaan aina "valkoinen" näkökulma, vertailukohta. Esimerkiksi elokuvassa Step Up on melko selvä kahtiajako rikkaat valkoiset ja köyhät mustat. Mustavalkoista asettelua toki rikkoo se, että elokuvan toinen päähenkilö on valkoinen - ja köyhä, kun taas rikkaiden puolelta löytyy myös tummaihoisia.


Palatakseni takaisin Crossoveriin ennen kuin innostun liikaa Step Upista, elokuvassa on ollut ideaa. En osaa sanoa miksi oikeastaan elokuva on päätynyt Bottom-listalle ja niinkin korkealle sijalle kuin 32. Kyseessä on hieman halvanoloinen tekele, jonka juoni kantaa, no, jotenkuten. Päällimmäisenä mieleen jää varsinainen "opetus" - education matters. Niissä piireissä, missä nuorukaiset liikkuvat, kaikki haluavat koripalloammattilaisiksi ja koulutus ja ammatin hankinta ovat toissijaisia. Lopussa Vaughn yrittää houkutella Techin samoin tavoin kuin aiemmin Noahia (joka tässä välissä on ollut onnettomuudessa eikä voi enää pelata). Tech toteaa, että jos Vaughn haluaa nähdä hänet, tulkoot töihin community collegeen, sillä siellä hän aikoo aikansa viettää. Koulutuksen korostaminen tällaisessa nuorisoleffassa kielii siitä, että tekijät ovat melko hyvin perillä siitä, millainen elokuvan katsojakunta tulee olemaan. Täten myös kohdeyleisölle halutaan tarjota elämänviisauksia.


Tai sitten voin kyllä olla väärässäkin. Mutta tämä onkin oma mielipiteeni, lällällää. Elokuva ei sisällä mitään mullistavaa, jonka takia se pitäisi katsoa. Jos pitää koripallosta, niin siinä tapauksessa voinen suositella. Pallo nimittäin pussitetaan kerran jos toisenkin.

90. Mitäs me spartalaiset?

Kaikki varmaan tuntevat parodiaelokuvien genren. Otetaan jostain enemmän tai vähemmän menestyneestä elokuvasta juoni, vedetään näyttelijäsuoritukset yli, lisätään vitsejä ja muuta komediaa ja kenties otetaan mukaan intertekstuaalisia viitteitä. Vai miksi niitä ikinä nyt tulisikaan kutsua kun on elokuvista kyse. Mieleen tulee äkkiseltään muun muassa Scary Moviet ja Robin Hood : Sankarit sukkahousuissa.

Alustuksesta toivonmukaan nekin jotka eivät tätä elokuvaa ole nähneet, tajuavat että kyseessä on kieli poskessa tehty parodia. Juoni on otettu 2006 ilmestyneestä 300-elokuvasta, joka siis kertoo miten kuningas Leonidas johti 300-hengen spartalaisarmeijan taisteluun persialaisia vastaan ja koko joukko tuhoutui. Mitäs me spartalaiset muokkaa taisteluja ja tapahtumia vähemmän veriseen suuntaan. Ja lisää mukaan tuttuja hahmoja, mm. American Idol-tuomarit, Britney Spearsin, Paris Hiltonin ja Ruman Bettyn.

Elokuva löytyy IMDb Bottom 100-listalta syystä. Se on huono. Tuskin tuli yllätyksenä kenellekään. Juttu vain menee niin, että harvemmin nämä parodiaelokuvat onnistuvat. Suhteellista on tietenkin, miten niiden onnistumista mitataan. Mitään kassamagneetteja kyseiset filkat tuskin ovat, ainakaan enää nyt kun genre toistaa itseään. Toisaalta monet silti katsovat elokuvia myöhemmin, teinit keräävät kaveriporukan kasaan ja nauravat ihan kaikelle. Usein tuntuu, että parodiat tehdään vai niiden tekijöiden tähden, sillä uskon että näyttelijöillä ja staffilla on varmaan ollut hauskaa.

Myöhemmin näyttelijälistaa katsellessani leffasta paljastui eräs semihauska asia. Kapteenia näyttelevä Kevin Sorbo nimittäin toteaa "I'm gonna go Hercules on your ass!". Eikö naurata? Kevin Sorbo näytteli Herculesta tv-sarjassa, joka taisi olla melko suosittu. Hymyilyttääkö nyt? Edes vähän?

Parodiaelokuvista, vaikka miten kuraa olisivatkin, löytyy joskus yksittäisiä oikeasti ihan oivaltavia juttuja. Niitä taisi löytyä tästäkin elokuvasta pari. Ei kyllä tule nyt äkkiseltään yhtään mieleen, mutta varmasti niitä siellä oli! Ehkä. Leffan "esikuvasta", 300 oli ainakin otettu kaikki irti, etenkin leffan paljonpuhutusta homoseksuaalisuudesta. Tässä vaiheessa on myönnettävä, etten ole 300 nähnyt, mutta onneksi Google on kaveri. Miesrakkautta ilmeisesti löytyy. Niin löytyy parodiastakin.

Jos olette väsyneitä ja haluatte heittää aivot narikkaan, katsokaa ihmeessä Mitäs me spartalaiset? Suosittelen, että pohjalla on univelkaa ja (sokeri)humala. Muussa tapauksessa elokuva aiheuttaa pääasiassa kulmien kohottelua ja "mitä helvettiä"-toteamuksia.

62. Troll 2

Vuonna 1990 valmistunut kauhuelokuva Troll 2 on todellakin omaa laatuaan. Aivan loistava!

Elokuva pyörii Joshuan ympärillä, joka kuvittelee kuolleen isoisänsä kertovan tälle iltaisi tarinoita menninkäisistä. Koko perhe lähtee kuukaudeksi hermolomalle jumalan selän taa pieneen Nilbogin kylään. Huomatkaa tässä välissä Nilbog-> goblin. Perässä seuraa Joshuan isosiskon poikaystävä kavereineen. Kylän asukkaat ovat oikeasti goblineja tai menninkäisiä jotka syöttävät ulkopuolisia vihreää mössöä, joka muuttaa nämä puiksi sun muiksi kasveiksi - ja sitten syövät nämä. Menninkäiset vannovat vihannesten ja hedelmien nimeen - green power!

Isoisä Seth varoittaa Joshuaa manalan tuolta puolen ja välillä ilmestyy itse konkreettisesti auttamaan. Vihreä tökötti lentää ja kaikki avaavat välillä ääntään huutamalla ja kiljumalla. Raajojakin välillä lentelee mutta verta ei nähdä oikeastaan ollenkaan. Maskeeraajat ovat päässeet revittelemään oikein kunnolla.

Elokuva on kulttimaineessa ja loistavan siitä tekee jo nimi. Nimittäin Troll 2 ei ole mitenkään kytköksissä ensimmäiseen Troll-elokuvaan. Nimi johtuu ilmeisesti vaan siitä, että joku ajatteli filkan myyvän paremmin Troll:n jatko-osana. Lisäksi elokuvassa olevat örkit eivät ole peikkoja. Mutta mitäs pienistä.

Olen kyllä ehkä vähän fiiliksissä tästä elokuvasta. Filkan katsottuaan ymmärtää hyvin, mistä kulttimaine johtuu. Ihan oikeutetusti Troll 2 on päätynyt Bottom-listalle, mutta se kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä on niin huono, että se on jo hyvä". Näyttelijäsuoritukset ja juoni ovat melko, no...aika luokattomia. Toisaalta nämä paskat näyttelijäsuoritukset tekevät osaltaan elokuvasta viihdyttävän. Kauhuksi Troll 2 oli tarkoitettu, mutta itse kauhuelokuva karttavana en saanut irti väristyksiä - äkillisiä naurunpyrskähdyksiä kylläkin.

Tämän jälkeen on ehkä pakko katsoa Troll ja Troll 3 - joka ei ilmeisesti sekään ole kytköksissä muihin elokuviin. Ehkä paras trilogia ikinä - mikään elokuvista ei liity toisiinsa. Lisäplussaa tuovat musiikit. En tiedä mikä siinä on, mutta kasarisynat ovat vain jotain niin parasta tällaisten elokuvien taustamusana.

Katsokaa Troll 2. Ihan oikeasti. Katsokaa se hyvässä seurassa ja nauttikaa. Ja naurakaa. Älkääkä syökö vihreitä mömmöjä.

Elokuvan traileri IMDb:ssä

34. The Hottie & the Nottie

Paris Hilton on ehtinyt elämänsä aikana tekemään jonkun verran asioita (en oikein koe luontevaksi puhua urasta tässä yhteydessä). Hotelli-perijättären CV:hen kuuluu myös vuonna 2008 tehty elokuva The Hottie & the Nottie. Ei liene tarpeellista selventää, kumpi Hilton tässä filkassa on.

Juoni lyhykäisesti: Nate(Joel David Moore) palaa takaisin Los Angelesiin etsiäkseen Cristabelin(Hilton, duh), tuon maailman kauneimman tytön, johon hän on ollut rakastuneena jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Tiellä onneen on vain yksi este: Cristabelin paras ystävä, the Nottie, June Phigg(Christine Lakin). Nimittäin Naten parhaan ystävän mukaan syy miksi Cristabel on sinkku johtuu Junesta: tämä kun jotenkin estää parasta ystäväänsä pariutumasta.

Nate siis saapuu kaupunkiin, törmää "yllättäen" Cristabeliin ja alkaa viritellä suhdetta. Ikävä kyllä Cristabel on vannonut itselleen ettei deittailisi, ennen kuin June löytäisi elämäänsä sen erityisen ihmisen. Arvata saattaa, että Nate alkaa etsimään sopivaa miestä tähän tarkoitukseen. Epäonnistuneen yrityksen jälkeen kuvaan saapuu Johann, luonnollisesti täydellinen ja komea mies joka alkaa muokkaamaan Junea Hottien suuntaan. Koko ajan Nate kuvittelee että Johann on Cristabelin perään. Mitä voidaan sanoa elokuvan lopusta? No, June muuttuu Nottiesta Hottieksi, Nate tajuaa rakastavansa Junea Cristabelin sijaan ja happy ending.

Eipä tämä nyt mikään mestariteos ole. Moore ja Lakin vievät elokuvan juonta eteenpäin ja Hilton keskittyy lähinnä näyttämään hyvältä; siitä kertovat elokuvan muutamat kohtaukset joissa lähinnä keskitytään kuvaamaan Hiltonia, tämän liikehdintää ja viettelevää katsetta. Elokuvassa on Nate-June -hetkensä. Leffa olisi ehkä voinut peräti toimia jollain tasolla ilman Hiltonia. Hilton on pääosassa, mutta ei kuitenkaan pääosassa. Hän lienee tarkoituksella etäinen: Hilton tuo ihmiset elokuvateattereihin mutta eihän häneltä muuta voida vaatia.

Tämän tyyppiseen elokuvaan luonnollisesti kuuluu liioittelu. Maskeeraaja on päästetty valloilleen Christine Lakin tapauksessa. Mutta tämä lienee ollut "välttämätöntä": eihän Hilton näytä tarpeeksi hyvältä jos pelkät hammasraudat riittävät tekemään Nottien.

Tuomio: ei täysin luokaton mutta silti aika kehno elokuva. Katsokaa, älkää katsoko, ei se teidän elämäänne järisytä.

100. Turbo: A Power Rangers Movie

En ole eläissäni katsonut yhtäkään jaksoa Power Rangersia. Saati katsonut aiemmin tätä kyseistä vuonna 1997 tehtyä elokuvaa edeltänyttä teosta. Ainoa kohtaamiseni Power Rangersiin on Smoshin tekemä video kyseisen sarjan tunnarista. Go go Power Rangers!

Leffassa oli sen verran outoja nimiä ja paikkoja joten nyt lusmuilen ja kopioin juonikuvauksen elokuvan wikipedia-artikkelista:

Power Rangersien on pysäytettävä ilkeä avaruusmerirosvo Divatox vapauttamasta voimakasta Maligorea tulivuorimaisesta vankilasta Muranthiasin saarella. Samaiselta alueelta on lempeä velho Lerigot, jolla on avain hänen vapauteen. Divatox yrittääkin siepata Lerigotin, joka onnistuu aluksi pakenemaan maaplaneetalle hakemaan apua Power Rangereilta ja erityisesti Zordonilta. Zordon lähettää Tommyn ja Katin hakemaan Lerigotin Etelä-Amerikasta, jonka löydettyä heidät teleportataan takaisin päämajaan. Myöhemmin Divatox saapuu myös maaplaneetalle etsiessään kahta uhrilahjaa Maligorea varten. Saadessaan siepattua Lerigotin Power Rangereilta hän matkaa meriteitse Muranthiasin saarelle. Power Rangersien toivo elää tällä kertaa heidän uusissa ja tehokkaissa Turbo Zordeissa, joilla he ajavat aluksi vanhaan puiseen laivaan. Matkan päätteeksi ryhmä pääsee saarelle, jossa heidän täytyy taistella Divatoxin kätyreitä ja pahoiksi muuntautuneita entisiä Power Rangereita Jasonia ja Kimberlyä vastaan. Lopuksi heidän täytyy päihittää Divatoxin herättämä tulihirviö Maligore.

Ehkä syynä on huono Power Rangers-tuntemukseni, mutta elokuva tuntui kärsivän identiteettikriisistä. Tekijät/käsikirjoittajat eivät ole osanneet päättää, haluavatko tehdä uuden Star Warsin, He-Manin vai Transformersin. Joten mukaan otettiin elementtejä kaikista. No joo, tietämykseni näistäkin leffoista on melko huono, mutta Star Warsit olen nähnyt ja Zordonin hokema "may the power be with you" kuulosti vähän plagioidulta. Lisäksi velho Lerigot toi mieleen He-Man elokuvan Gwildorin. Vertailkaapa itse:

 

Lisäksi mukilointikohtauksissa keskityin lähinnä siihen, miten Blue Ranger oli saman pituinen muiden kanssa vaikka kyseessä oli ilman asuja muita päätä lyhyempi Justin. Mutta ehkä kiinnitän huomioni vain epäolennaisuuksiin.

Elokuvassa oli myös humoristisia kohtauksia. Ainakin se oli ollut tarkoituksena. Todeta voin vain sen, että hyvä yritys, mutta hauskoiksi tarkoitetut vuorosanat ja kohtaukset olivat liian "ilmiselviä". Katsoja kyllä ymmärtää, että tässä on hauska kohta, mutta ainakaan itseäni moiset eivät juuri edes hymyilyttäneet. 

En oikein osaa päättää kuuluuko elokuva kategoriaan "niin huono, että melkeinpä jo hyvä", "huono, mutta koska Power Rangers"  vaiko vain "huono". Ehkä tästä(kin) elokuvasta olisi saanut enemmän huonoushupia irti, jos sen olisi katsonut seurassa. Yksin kun tuntuu vähän idioottimaiselta tehdä ääneen huomioita ja kommentoida elokuvaa. Ainakin minusta, en sitten muista tiedä.

Tulipahan siis nähtyä. Jälkeenpäin oli pakko tarkistaa asiasta enemmän tietävältä, onko typerä käsienviuhdonta Power Rangersien tavaramerkki. On kuulemma.